Saarnoja on itse asiassa tylsä lukea, mutta siitä huolimatta laitan eilisen saarnan tänne. Syksymmällä saatan tehdä vielä kuvakoosteen leiriviikosta, mutta periaatteessa tämän blogin päivittäminen päättyy tähän. Kiitos kaikille blogin tekijöille ja lukijoille!
Eilen oli 3. sunnuntai helluntaista ja päivän evankeliumiteksti oli Luukkaan evankeliumin kertomus Sakkeuksen ja Jeesuksen kohtaamisesta.
Sakkeus kiipesi puuhun, jotta näkisi paremmin. Käsittääkseni viikon aikana Sopukassa kukaan ei kiivennyt puuhun. Ja jos kiipesi, siitä ei kannata enää puhua turvallisuusvastaavallemme Riitalle ettei Riitta saa jälkikäteen ylimääräisiä sydämentykytyksiä.
Puuhun kiipeäminen ei kait kuulunut poikien iltaisten kuntopiirien ohjelmaan, mutta tytöt toki riensivät parvekkeelle nähdäkseen paremmin.
Nähdäksemme ja kuullaksemme meitä kiinnostavia asioita joudumme välillä ponnistelemaan. Joskus pitää jonottaa keikkalippuja ajoissa, joskus on oltava ajoissa paikalla että saa parhaat paikat jne. Itselle tärkeän asian takia on valmis näkemään vaivaa.
Rippikoulu on yhdenlaista puuhun kiipeämisen aikaa. Me kapusimme yhdessä siihen puuhun, josta katsellessa kaikenlaiset Jumalaan ja uskoon liittyvät asiat näkyivät vähän paremmin. Eihän se kiipeäminen kaikille niin mieleistä aina ollut ja sen me ohjaajat toki etukäteen tiesimme. Toisia rippikoulussa käsitellyt asiat kiinnostivat enemmän, toisia vähemmän. Tämän matka on kuitenkin ennen kaikkea ollut meidän yhteinen matkamme. Erilaisten ihmisten, eri tavalla asioista kiinnostuneiden ihmisten yhteinen matka, jossa jokaisella on ollut mahdollisuus oppia toisilta. Me opettelimme myös yhteiselämää ja ehkä jotain tuli opittua myös omasta itsestä.
Mitä siis jäi rippikoululaisille mieleen? Palautteen perusteella ainakin seuraavia asioita: Vesipallo ja avohakkuu, pingis ja kaverit, sketsit ja erityisesti Igor, Mikko Ahvenaisen näyttelijäsuoritukset, ihanat ihmiset, laudes ja kuntopiiri ja paljon muuta. Kyselkää lisää nuorilta rippijuhlissa.
Rippikoulun erityinen tarkoitus on se, että kristinuskon keskeiset asiat tulevat tutuiksi ja aiemmin opitut asiat vahvistuvat ja syvenevät. Ollaan siis yhdessä siellä puussa ja katsellaan uteliaina Jeesusta.
Palautteissa oppimisesta kerrottiin seuraavaa: Opin tekemään koruja ja laulamaan virsiä. Opin että Jumala on kolmiyhteinen. Opin uusia asioista omista kavereistani ja opin ymmärtämään heitä paremmin. Opin Pyhän Hengen ja helluntain tarkoituksen sekä käsittelemään suruani paremmin. Opin rukouksia ja kaikkea.
Koska seurakunnalla on mielestäni oikeus saada todiste siitä, että rippikoulussa on todellakin opittu jotain, minulla on tapana konfirmaatiossa esittää nuorille kysymys jostain rippikoulussa käsitellystä asiasta. Ei huolta, rakkaat nuoret, tänään en kysy teiltä mitään. Sen sijaan haluan kysyä jotain teiltä muilta.
Mitä sellaista, mitä opit omassa rippikoulussasi oasat vielä tänäkin päivänä?
Vastaajina: Suvi-isonen, Riitta-diakoni, vanhemmat, kummit, isovanhemmat
Paljon on siis opittu ja paljon on jäänyt mieleen, kun on kiivetty puuhun katselemaan Jeesusta ja kaikenlaisia häneen liittyviä asioita. Eikä sitä oppimaansa aina tarvitse edes osata pukea sanoiksi. Tunnistaa vain sen sydämessä olevan hyvän olon ja mukavat muistot.
Puun alla Jeesus sanoi Sakkeukselle: Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.
Juuri tuona päivänä Sakkeuksen kohdalla aika oli jotenkin kypsä. Sakkeus oli siellä viikunapuussa kuin kypsä hedelmä, valmis poimittavaksi. Sakkeus halusi ottaa selvää, mikä mies Jeesus oikein oli. Joskus tällainen erityisen kiinnostuksen vaihe osuu juuri rippikouluaikaan. Joskus näitä juttuja jää miettimään, kun elämässä kohtaa erityistä iloa tai surua. Joskus mietityttää enemmän kun istuu oman lapsensa konfirmaatiossa. Miten kenelläkin. Mutta kun alkaa tuntua siltä, että haluaa ottaa selvää siitä kuka tämä Jeesus oikein on, niin silloin kannattaa ryhtyä ottamaan selvää. Yksi lähtee kirkkoon ja seurakunnan toimintaan selvittämään asioita, toinen tekee sen hiljaa itsekseen pohtien. Tapoja on monia. Pääasia, että rohkeasti kuuntelee sisimpänsä ääntä.
Siellä puun juurella meitä katsoo Jeesus, joka vastaa meille. ”Tänään olen vieraana kodissasi.” Itse asiassa Jeesus vastaa myöntävästi jo ennen kuin Sakkeus edes ehtii esittää kutsua. Jeesuksen luokse ei tarvitse jonottaa lippuja eikä kiirehtiä aamuyöstä varaamaan parhaita paikkoja. Jeesus on vierellämme aina, silloinkin, kun emme Häntä huomaa emmekä ajattele.
Kristillisen uskomme arvokkaimpia aarteita on tietoisuus sitä, että Jeesus haluaa tulla jokaiseen kotiin, jokaiseen sydämeen riippumatta siitä, mitä ympäristö meistä ajattelee. Kristinuskon keskeisin termi on armo. Ansioton rakkaus meidän osaksemme. Ei ole kyse meidän osaamisestamme, ei siitä, mitä rippikoulusta jäi mieleen. Ei ole kyse siitä, miten arvostettuja tai fiksuja me olemme. Saamme olla sellaisia, kuin olemme. Meidät hyväksytään omana itsenämme. Jeesus kutsuu meitä seuraansa juuri tällaisina. Tästä armon kokemuksesta versoaa halu armahtaa toisia, halu olla ystävällinen toisia kohtaan. Koska minä olen hyväksytty ja armahdettu juuri sellaisena kuin olen, minulla on tehtävä kohdella toisia samalla tavalla. Teot eivät meitä pelasta, mutta meillä on tehtävä tehdä hyvää toisille ihmisille.
Kristittynä eläminen on elämistä armosta ja armon varassa. Kun siltä tuntuu, kiivetkää siis puuhun ottamaan selvää, kuka Jeesus oikein on. Ja jos ette jaksa kiivetä sinne puuhun, ei hätää: Jeesus löytää kyllä myös heidät, jotka jäävät puun juurelle ja heidätkin, jotka eivät jaksa edes kävellä puun luokse. Sitä on armo.
Aija
